— Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?
— Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia, ainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta tarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka kerääntyy kahvilan ympärille.
— Vai niin, — sanoi kuningas, — pariisilaiset ovat vielä tuhmempia kuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla, eivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.
— Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!
— Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te silloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.
Poliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi, sillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä enää vaatinutkaan.
— Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, — sanoi de Sartines.
— Toisestakin? — vastasi kuningas kyllästyneesti; — mutta niistähän ei nyt tule loppua?
— Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. — Ja kuka nyt on kysymyksessä?
— Hra de Voltaire.