Vieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja oikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.
Hänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti pelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria. Sellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia asioita, sillä Ludvig XV, — Henrik IV:n oikea jälkeläinen — tahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän pelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de Malesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri de Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de Choiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen jutellessaan.
Kun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin luokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä palattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja hoviherroineen.
Kuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra de Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri, jossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä, hoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti kuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku hovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa toisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä, joita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.
Tässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea kuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de Mirepoix ja de Polastron.
Juuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi prinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty hiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa, oli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan kertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri omistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.
— No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten täällä meidän parissamme, — virkkoi prinsessa Viktoria.
— Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin pahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä vielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, — sanoi Grammontin herttuatar.
Kaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin niitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina nyt suuntautuisi.
— Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar? — virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin viisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin joustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot, silmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.