Tällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta
Jeanin sanat tosiksi.
— Kiitoksia, te kunnon ajutantit! — sanoi kreivitär heille.
— Kälyseni, — huomautti Jean, — sinun silmäsi ovat himmeät, nuku tunti, se saa sinut jälleen kuntoon.
— Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät voi sitä itsestään kehua.
Sillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi huhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia kaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä he näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän keskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan töllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle mihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen käsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset livreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra tunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että hovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä kävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa oopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin kuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin meidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.
Ihmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden vaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken voitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa, samoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten tunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.
Esittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin hovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin torilla, mutta, — me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, — sinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia Régence-kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen komeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli jo niin paljon kerrottu.
Jean Dubarryn sana: "Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi", oli aivan totta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti, tahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.
Kreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli paljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan ollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla häikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa saadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.
Kello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä suinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja kello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi odottamaan kähertäjää.