Meidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka jokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin sanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät yksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan tällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa ja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.
Kuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden linnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti päänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia, aivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin tuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku, suuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa maata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön naisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten heidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen vieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille, että heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään, että heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa mikäli suinkin voivat yli alemman joukon.
Tarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen ihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne ylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin, tehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista, siroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi ja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä värivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja kaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.
Niinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai kantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.
Edelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut viisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että suuri Lubin, — silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, — mahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi toivoa.
Ja tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää ei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille seitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille, nimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään odottaa.
Mutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle varustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä närkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille, että pöytä oli katettu.
Lakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.
Ainoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa, tietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.
Lakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut miehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut perille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.