— Hyvä, — sanoi Jean Dubarry, — hän on joutunut varmaankin johonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.
— Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, — virkkoi kreivitär, — tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani. Esittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä kolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin yksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee aika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!
— Kreivittären puku ei ole vielä tullut, — vastasi Dorée, ja kreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.
— Ah, kuuluu pyöräin räminää, — huudahti varakreivi, — meidän vaunumme luultavastikin tulevat.
Mutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla vaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.
— Pukuni! — huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; — pukuni, pukuni!
— Eikö se ole vielä tullut? — kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.
— Ei.
— Ah, kauan se ei voi viipyä, — jatkoi hän rauhoittuen: — silloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden ompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.
— Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai kulkenut hitaammin kuin meidän.