— Oh, söisikö hänkin sanansa? — huudahti Chon tyrmistyneenä.
— Ei, hän on jo tuolla, — virkkoi Jean.
— Ja vaunut, vaunut? — kysyi kreivitär.
— Ne kai jäivät portille, — vastasi Jean, — vartia menee juuri avaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?
Melkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään sallin.
— Varakreivi, — huudahti hän, — kreivittären vaunut olivat jo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä miestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä kuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen Saint-Nicaise-kadulle päin.
— Johan minä teille sen sanoin, — vakuutti Jean Dubarry ilosta loistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut nähdessään vaunumestarin tulevan; — johan minä sen teille sanoin!…
— Mutta tämähän on päällekarkaus! — huusi Chon. — Mutta liiku nyt jo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!
— Liikuko muka? Ja miksikä?
— Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin ajettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä Versaillesiin sellaisilla vehkeillä.