— Joutavia, — virkkoi Dubarry, — se, joka asettaa aallot ja ruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin tämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen seikan kuin vaunujen vuoksi.
— Hiljaa, nyt ajetaan, — sanoi Chon.
— Ja pysähdytään portille, — jatkoi Jean Dubarry.
— Mutta ei ajeta sisään, — sanoi kreivitär.
— Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, — virkkoi Jean.
Sitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.
— Joutukaa, hiidessä! — huusi hän palvelijoille, — joutukaa, tai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää hyväntekijämme nimen.
Lakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta se oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi komeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista ja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli hevosia suitsista.
Kantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne vaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.
Tarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan äskettäin maalattu ruusu.