Koko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut kestänyt tuntiakaan.
Jean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa kähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset taitonäytteensä.
— Monsieur! — huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, — jos ette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille tilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia… niin minä vannon…
— Varokaahan vähän, — keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, — suotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se aivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on kiire, sillä kello on puoli yhdeksän.
— Heitä irti, Jean, heitä irti! — huusi kreivitär. Jean hervahti istumaan nojatuoliin.
— Miten ihmeellistä, — sanoi Chon. — Puku sopii kuin valettu!… Ainoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se vika on korjattu.
— Entä minkälaiset ovat vaunut?… Välttävätkö ne? — kysyi kreivitär.
— Ne ovat erinomaisen hienot, — vastasi Jean. — Menin sisään ja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat ruusuvedeltä.
— Sitten kaikki menee hyvin! — huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä käsiään vastatusten. — Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin on onnenne taattu.
Leonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären hiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.