— Te ette ole sairas? — sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että
Choiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.
— Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin loistavasti, — vastasi herttua de Richelieu.
— Mutta, — lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, — tyttärenne, rouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?
Herttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen alakuloiseksi.
— Oi, sire, — vastasi hän, — minun tytär-parkani täytyi luopua onnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne jalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire, sairas…
— Paha juttu! — sanoi kuningas. — Rouva d'Egmont sairas, Ranskan tervein nainen! Paha juttu, paha juttu!
Ja kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja
Guéménéen.
Sitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui kohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen iloissaan.
— Kas siinä petoksen palkka, — kuiskasi marski rouva de Mirepoixin korvaan; — huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät… minua pöyristää sitä ajatella!
Ja herttua huokaisi.