Ja kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut kreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut hänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.
— Toivoakseni, rakas herttua, — sanoi kuningas, — rouva d'Egmont on jo huomenna terve?
— Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän majesteettinne sitä toivoo.
Ja Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli sekä kiitollinen että kunnioittava.
Kuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.
— Sire, — vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti hymyillen, — minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.
Kuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui huoneustoonsa.
Tuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät suuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan mieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.
Outo mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin. Mutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja meikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli lähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse ja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.
Aivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin häntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan hiljaa ja kenenkään kuulematta: