— Sinä olet hassu.
— Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta herrasta huolen.
— Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.
— Hst! — varoitti Jean; — kas, tuossa tulee ystävämme herttua de
Richelieu.
Ja herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.
— No, mikäs teillä on, rakas herttua? — kysyi kreivitär hymyillen kaikkein hurmaavinta hymyään; — luulisipa melkein, että olette tyytymätön?
— Kreivitär, — vastasi herttua de Richelieu, — emmekö me teidän mielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia, ajatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka muinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa, yhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin me olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme nuorempia kuin nyt?
— Ei, hyvä marski, — vastasi joku herttuan takana, — se johtui siitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.
Kaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi, näki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski ihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.
— Herra siunatkoon! — huudahti herttua; — sehän on parooni de
Taverney. Kreivitär, — lisäsi hän, — tämä on minun vanhimpia
ystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de
Taverney-Maison-Rouge.