— Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät linnaan, hyvä herra? — kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää, kenelle hän sai olla kiitollinen.
— Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.
— Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.
Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa välit eivät olleet liioin ystävälliset.
— No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, — sanoi parooni hetken vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen äskeiset sanansakin.
Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on sangen arvokkaita esineitä, — sanoi matkustaja.
— La Brie! — huusi parooni, — la Brie, viehän hra paroonin vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille yhdentekevää.
— Kuitenkin, hra parooni, — sanoi matkustaja kärsimättömästi, — jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla…
— Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut — keskeytti parooni kohteliaasti, — te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.
— Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.