Taverneyn parooni.
Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt, kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.
Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni, nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien välitse.
Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä, kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä kädessään.
Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat, otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä, jolloin hän aikoi asettua illalliselle.
Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.
— Monsieur, — sanoi hän, — saanko tietää, mikä onnellinen sattuma tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?
— Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän vierasvaraisuutenne oli tunnettu.
Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.
Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.