Balsamo jatkoi havainnoltaan.
"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää teeskentelyä".
Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.
Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon. Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa; hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti halpain ja kiillottamien kivien seassa.
Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, — sanoi parooni tarjoten tuolia vieraalleen. — Ah, — jatkoi hän huomaten hänen tarkastavan silmäyksensä, — silmänne pysähtyvät katselemaan minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle, jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, ma foi, vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.
— Neiti Andrée? — virkkoi Balsamo.
— Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, — sanoi vanha parooni kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; — ja minä tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä pelkää.
— En minä pelkää, isä, — vastasi silloin lauhkealla ja samalla soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle, joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä kuitenkaan liian rohkealta.
Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.
Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi. Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet, että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.