»Minä tunnen herra Santerren», virkkoi kuningatar, »ja tiedän, että nälkävuonna hän yksin ravitsi puolet Saint-Antoinen esikaupungin asukkaista».
Santerre seisoi mykkänä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa osui kruununprinssiin, ja nähdessään, että suuret hikikarpalot vierivät pitkin lapsi-rukan poskia, hän virkkoi miehilleen:
»Ottakaa pois punainen myssy lapsen päästä! Näettehän, että hän on tukehtumaisillaan!»
Kuningatar kiitti häntä katseellaan.
Silloin kunnon flaamilainen kumartui kuningattareen päin, nojaten
pöydän reunaan, ja virkkoi puoliääneen:
»Teillä on taitamattomia ystäviä, madame. Minä tunnen sellaisia, jotka
palvelisivat teitä paremmin!»
Tunnin kuluttua väkijoukko oli poistunut, ja kuningas palasi sisarensa
kanssa huoneeseen, missä kuningatar ja lapset odottelivat.
Kuningatar riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Molemmat lapset tarttuivat hänen käsiinsä. He syleilivät toisiaan kuin
haaksirikosta pelastuneet.
Silloin vasta kuningas huomasi, että punainen myssy oli yhä hänen
päässään.
»Ah, olin unohtanut sen!» huudahti hän.