»Kenen pitäisi surmata hänet?»
»Minun!»
Vergniaud silmäili Chabotia kuin mielenvikaista.
»Muista Spartaa, muista Roomaa», sanoi Chabot, »ja kuuntele».
Hän kertoi Vergniaudille koko jutun.
Munkin puhuessa Vergniaudin pää painui kumaraan. Hän tunsi, kuinka kaukana hän, veltostunut kansanjohtaja, rakastunut leijona, oli hirveästä tasavaltalaisesta, joka Deciuksen lailla etsi kuilua, syöksyäkseen siihen, jotta hänen kuolemansa pelastaisi isänmaan.
»Hyvä on», sanoi hän, »pyydän aikaa kolme päivää puheeni valmistukseen».
»Jo kolmen päivän perästä…?»
»Ole huoleti, kolmen päivän perästä murskaannun epäjumalan edessä tai kaadan sen!»
»Annatko sanasi, Vergniaud?»