»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle…»
»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet. »Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»
»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa, että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»
»Onko se teidän majesteettinne viimeinen sana.»
»Se on ennen kaikkea viimeinen toivomukseni.»
Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka oli tulossa prinsessojen luokse.
»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»
Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:
»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuin
aineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle.
Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille ja
Jumalalle, mitä tänään tapahtuu.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan, että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla palatsiin.»