Klemens V muisti Benediktus XI:n viikunat. Hän asui tällöin
Poitiersissa.
Hänen onnistui yöllä paeta Avignoniin.
Vaikeata on selittää, mitä Avignon oli siihen aikaan.
Se oli Ranskaa eikä se ollut Ranskaa. Se oli rajaseutu, vapaakaupunki, Rooman keisarikunnan jäte, vanha porvariskaupunki, San Marinon kaltainen tasavalta.
Mutta sitä hallitsi kaksi kuningasta: Napolin kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä.
Kummallakin oli hallittavanaan puolikas Avignonia. Kumpikaan ei voinut vangita pakolaista toisen alueelta.
Klemens V pakeni tietenkin siihen Avignonin osaan, joka kuului Napolin kuninkaalle. Mutta vaikka hän näin vapautuikin Filip kauniin vallasta, ei hän silti päässyt temppeliherrain suurmestarin kirouksesta.
Noustessaan polttoroviolle, joka oli rakennettu Citén multavallille, Jacques de Molay oli manannut molemmat teloittajansa astumaan vuoden kuluessa Jumalan eteen.
Klemens V noudatti ensimmäisenä tätä synkkää haastetta. Eräänä yönä hän näki unessa palatsinsa palavan. »Siitä lähtien», sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, »hän ei ollut enää iloinen, ja hänen loppunsa tuli pian».
Seitsemää kuukautta myöhemmin tuli Filipin vuoro.