»Lukekaa ne.»
Dumouriez silmäili toistamiseen oviverhoa, jonka häilähtely sai hänet vakuutetuksi, että joku kuunteli sen takana.
Hän alkoi lukea lujalla äänellä.
Hän oli sepittänyt kirjelmät kuninkaan nimessä, mutta perustuslain henkeen — uhkailematta, mutta osoittamatta heikkoutta.
Hän kosketteli niissä kunkin valtion todellisia etuja, mikäli Ranskan vallankumous oli omiaan niihin vaikuttamaan.
Koska jokainen näistä valloista valitteli jakobiinien kyhäämiä häväistyskirjoituksia, syytti hän näiden halveksittavien sepustusten synnystä painovapautta, joka auringon lailla panee monenlaisen vahingollisen rikkaruohon rehoittamaan, mutta samalla saa viljavan sadon tuleentumaan.
Lopuksi hän pyysi rauhaa vapaalle kansalle, jonka perinnöllinen edustaja kuningas oli.
Kuningas kuunteli jokaista uutta kirjelmää yhä tarkkaavammin.
Kun Dumouriez oli lopettanut, sanoi hän:
»Ah, en ole vielä milloinkaan moista kuullut, herra kenraali!»