Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa, oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.
Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui tällaisiin huoliin.
Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali oli yrityksensä jättänyt.
Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan: hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.
Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa, nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.
Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten kesken tehdyn sopimuksen mukaan.
Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti, kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä, jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun, joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa. Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä, sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan, ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun epätoivosta autuuteen valitun iloksi.
Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.
Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman almuja.
Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone, noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen, johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.