— Entä sitten, entä sitten? — kysyi isä, joka alkoi ymmärtää.
— Lopusta minä pidän huolen, — vastasi Fra Bracalone.
— Oi, Jumalani, Jumalani! — huusi mestari Adam, rientäen ulos kirkosta; — kunhan ei Gelsomina kuolisi ennen sitä!
Marco Brandi oli viety takaisin vankilaan, rippi-isän ja pyövelin välissä, sillä viimeiset hetket, mitä hänellä oli enää elettävää, olivat pyhitetyt uskonnon lohdutuksen antamiseen ja kuoleman valmistamiseen.
Nämä molemmat tehtävät olivat helppoja, sekä inhimillisen tuomion toimeenpanijalle että taivaallisen armon välittäjälle. Marco Brandi oli jo sielussaan eronnut tästä maailmasta, ja teloitus ei ollut hänelle enää muuta kuin tuskallinen muodollisuus.
Niinpä hän astuikin lähtöhetken lyödessä rauhallisin askelin ulos ja ilmestyi vankilan ovelle kokoontuneiden Nicoteran asukkaiden eteen, ei ainoastaan tyynin kasvoin, vaan suorastaan hymy huulilla. Kynnyksellä hän pysähtyi, ja koska hän oli paria porrasta ylempänä joukkoa, käytti hän tätä asemaansa kiittääkseen Nicoteran asukkaita, jotka olivat olleet hyväntahtoisesti läsnä hänen häissään ja tulivat nyt seuraamaan häntä hänen kuolinmatkallaan. Sitten hän syleili rippi-isää ja pyöveliä ja nousi aasin selkään, sidotuin käsin ja kasvot häntää kohti käännettyinä, että olisi koko ajan saattanut nähdä ruumisarkun, jota Katuja-veljet kantoivat hänen perästään, laulaen kuorossa De Profundis-virttä.
Saattue kulki siten läpi koko kylän, sillä teloituksen piti tapahtua sillä tien paikalla, jossa viimeinen rikos oli tehty, se ryöstö, josta mestari Adamia oli syytetty ja johon Marco Brandi oli sitten ilmaissut olevansa syypää.
Siitä johtui, että tuomitun oli kuljettava sen talon ohitse, jossa Gelsomina nyt kuoleman kourissa makasi; se talo oli näet juuri kylän ja pienen luostarikirkon välissä.
Tämä olikin viimeinen Marco Brandille määrätty koettelemus; ja ainoa armo, mitä hän vielä oli rukoillut, oli, että hänet vietäisiin tuomiopaikalle toista tietä. Mutta tuomari, joka luuli loukkaavansa velvollisuuksiaan, jos olisi noudattanut inhimillisiä tunteita, ei ollut edes suvainnut vastata tähän pyyntöön. Tuomittu kulki siis jo mainittua tietä ja alkoi joutua lähelle mestari Adamin taloa. Onnellista kyllä ei hän selin istuessaan voinut sitä nähdä; sillä Italian laki vaatii, ehkä pohjaltaan vaistomaisen inhimillisen tunteen käskystä, että kuolemaan tuomitun on ajettava, kuten jo kerrottu, selin, niin että hän näkee silmäinsä edessä mestauslavan asemasta, jolla hänen on kärsittävä, ruumisarkun, jossa hän ei enää kärsi.
Kuitenkin saattoi Marco Brandi ympäröivistä esineistä aavistaa, ettei hän enää ollut kuin vähäisen matkan päässä tuosta ovesta, josta hän oli mennyt niin toisenlaisissa oloissa sisälle ja jonka ohitse hän oli nyt kulkeva viimeisen kerran.