III
Fra Bracalone
Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin. Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi.
Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin, jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan, olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.
— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria; ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten hyvällä ruokahalulla syömme illallista!
Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.
Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja, toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.
Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken, mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.
Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".
Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin. Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.