— Minä olen hukassa, — huudahti hän. — Minä olen hukassa! Tämä ylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.
— Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee sivulta.
— Kuinka, sivultako? — huudahti Henrik.
— Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä? Meidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee hän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen alas helvettiin.
— Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.
— Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä onnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin kylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain ohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille. Valoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.
Samalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan levittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot. Niistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja lausui moittien:
— Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?
— Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt neuvoni mukaan, poikani.
— Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?