— Se on ainakin varmaa, — sanoi hän itsekseen, — että minun kimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin tarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin menossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren kirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja siinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti oli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea Quélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin pitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin, ja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja vieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.
— Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä haihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, — huokasi Bussy, — siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!
— Eihän ole mahdollista, — jatkoi hän, — että unesta jäisi jälelle sellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko huoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen sängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan en ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja sama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin minun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani. Näidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä, ellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin kentälle!
Tämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas sellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli tulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä. Bussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen, nousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun päässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa odottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.
Kello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät. Bussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä hänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin löytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia havaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa porteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä, mikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että portinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty, mistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän tapaan.
Kautta jumalan! — virkahti Bussy harmissaan. — Jos minä nyt kolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta ja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet puhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan. Oletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä talossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.
Bussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi heikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.
Tämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin oikealle, milloin vasemmalle.
— Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, — ajatteli Bussy. — Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä kaikki merkitsee.
Voidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa ympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin pimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.