Lyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen mitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut taikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo ollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia keskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota jokin ihminen kantoi.
Muutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon, josta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään. Ensi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten juomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna ne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden, jolla hän kompasteli kuoppiin.
Sattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi lyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että jaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.
Bussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina juopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri aikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn taas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla olevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.
— Ahaa! — mutisi Bussy. — Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin näyttää.
Lyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen kantajan silmien edessä oli side.
— Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty kädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, — ajatteli Bussy. — Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?
Hän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.
— Toden totta! — virkahti Bussy. — Luulenpa, että tuo houna puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin probleemiin.
Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan: