Se näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun kerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä hänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.
— No, — kysyi Bussy, — mitäpä sanotte haavasta?
— Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo olette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin Beautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta kuuluisasta talosta.
— Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?
— Anteeksi! — huomautti Remy. — Luulen, että te sanoitte minua sinuksi, armollinen herra?
— Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?
— Enhän toki, päinvastoin! — huudahti nuori mies, kokien tarttua Bussyn käteen ja suudella sitä. — Luulin kuulleeni väärin. Oi, armollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!
— Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit minusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja että sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla läsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.
— Ah, virkkoi Remy, — nythän te jo taas olette valmis tekemään uusia hullutuksia!
— En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.