— Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?
— Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.
— Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään se, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen muotokuvan näköinen — te tiedätte kyllä minkä.
— Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien sydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa tähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä hovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat siihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon salaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten naisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen porvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky, sanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että hän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä kohtaisin hänet metsästysretkellä?
— Kaikki on mahdollista, — vastasi Remy filosofisesti.
— Paitsi talon löytäminen, — huokasi Bussy.
— Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, — lisäsi Remy.
— Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden miekanpiston, — huomautti Bussy.
— Hyvä on, — virkkoi Remy. — Se antaa minulle toivoa saada jäädä teidän luoksenne.
— Olkaa huoleti siihen nähden, — sanoi Bussy. — Minä en, kautta kunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.