— No niin, — virkkoi nuori lääkäri, — on siis päätetty, että te otatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä palaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.
— Olisipa somaa, — pisti Bussy väliin, — jos me, kun ensi kerran tapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.
Vincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki toimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen asettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan ankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko kuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas väliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei hän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt hartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä johonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi saatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin torniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.
Kello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota tuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden esineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen.
Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, rotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään aina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen ulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.
Puettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin, jota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu, kantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa, joka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen mukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi todellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis aatelismies hän ei suinkaan ollut.
— Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille herttuakunnastanne, armollinen herra! — sanoi Bussy Anjoun herttualle. — Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii maaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse Parisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa asuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin lämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.
— Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, — vastasi Anjoun herttua lakoonisesti, — ja minä palkitsen häntä sen johdosta.
— Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti, ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus. Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä lisäkaunistus!
— Minä en ole kuullut, — vastasi Anjoun herttua, — että hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin palveluksiin, en herran valittuihin.