— Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, — jatkoi Bussy, — mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän korkeudellenne tehdä.
— Oletpa oikeassa, Bussy, — vastasi herttua äreästi. — Olet, kuten sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.
No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! — huudahti Bussy vanhaan arkailemattomaan tapaansa. — He kyselevät alituiseen, ja heille täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.
— Oikeassa olet, — sanoi herttua, — mutta voithan kysyä Monsoreaun kreiviltä itseltään.
— Sepä oli todellakin kelpo neuvo, — huomautti Bussy, — ja hänen suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies — on minulla aina keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.
— Millainen keino?
— Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.
Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.
Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.
— Anteeksi, hyvä herra, — lausui Bussy, — mutta te näytte olevan niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi nimitettiin?