— Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä yksinäisyydessäni?
— Kas, — sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, — se johtuu siitä suuresta ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan tuntemaan.
— Millä tavalla sitten?
Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.
Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti vihanpurkausta.
Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin, jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.
— Te sanotte, herra kreivi, — lausui ylihovijahtimestari, — että herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?
— Aivan niin, hyvä herra, — vastasi Bussy, — ja senvuoksi minä hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.
Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä Bussyn lävistää.
— Kautta kunniani, — virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne, mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin voihan se tapahtua vähän myöhemmin.