— Täällä minä olen, armollinen herra, — vastasi Bussy ja ratsasti prinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.
— Luulenpa, armollinen herra, — sanoi Bussy, — että te nauratte sille, mitä minä äsken teille sanoin.
— En, Bussy, en minä sille naura.
— Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla silloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan, ruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.
— Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita saadaksesi tietää asian oikean laidan.
— Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.
— Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken, minulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle sanoit?
Méridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua kalpeni, mutta ei sanonut mitään.
— On ihan varmaa, — mutisi Bussy, — että herttua on jollain tavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta, naisesta ja valkeasta tammasta.
— Armollinen herra, — jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän vuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. — Jos te haluatte jotain erityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten koetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de Monsoreausta.