— Hyvä herra, — lausui hän, — te olette vastannut minun toiseen kysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte, ja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin, kuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.
— Rouvani, — vastasi Bussy, — niistä muutamista sanoista, jotka sain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa, olen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti selittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle jutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää, kuka te olette?
— Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, — vastasi Diana. — Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin, sillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut kysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa kaikkensa.
Bussy kumarsi.
— Eräistä kuulemistanne sanoista, — jatkoi Diana, — olette jo ehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään anjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.
— Olenpa, — virkkoi Bussy, — kuullut puhuttavan eräästä parooni de Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta joka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa espanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei eronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan kuninkaan lunnaista.
— Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte astumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon uskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas Frans I:sen muotokuvan.
— Ah! — huomautti Bussy. — Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat palkita uskollisia palvelijoitaan.
— Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä lastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun, sillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli pian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien kuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin linnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman jälkeen.
Kaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua kohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden kuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku isälleni.