Minä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden vanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin se, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa, ajattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata, ja tietystikin sitä koskaan toivomatta.
Méridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka omisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja, metsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja jotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan kesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne juoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan naarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.
Muutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin sen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä päivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi nuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan kättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja tulivat nekin vuorostaan luokseni.
Samoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt jonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin perästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli kreivi de Monsoreau.
Oi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja silloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä tuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.
Kului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla tästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä metsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston kalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun Daphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään. Vasikat juoksivat mukana.
Heti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan suuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.
Minä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni, mutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin metsästysinnon vallassa kun oli.
Lainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos hän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin nähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai jonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni ahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä [lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten tavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut näkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää kuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin itkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti ylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.
Eräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen juoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa mukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain revittäväksi.