Emä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama kuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi hypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.
Turhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään muuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä vieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.
Hänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka torvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse kuin myrskytuuli ja katosi metsään.
Olin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä kolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua myöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli Anjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme liöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että olin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli verrattain kaukana.
Myönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne ja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja sopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää puutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut siellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas kuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Melu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä näin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen. Se oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa. Veden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon kuin tahtoen tulla minun luokseni.
Alussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet silmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin. Mutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt olivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin ponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä ilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa selästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani huutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti hän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin hänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän nyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra de Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin hänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti auringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt aseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta ja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei pystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.
Minulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä nyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.
Kun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa. Isäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.
Seuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en kuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.
Neljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun sairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua pyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun terveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että hän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli anonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän rauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta suustani.