Olisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut hänen pyyntöänsä kieltää.
Päivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani naurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin usein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin pyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani niin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro teeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta vakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta hellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä eläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun lainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani ymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.
Poistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin. Hän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja isääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän itsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin hyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli kerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut mitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.
Tästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin ainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin tehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti, ja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu hänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut tarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan valittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja arvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.
Eräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä, mihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.
— Lapseni, — virkkoi hän minulle, — olethan, aina vakuuttanut olevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?
— Ah, isäni! — huudahdin minä. — Tiedäthän, että se on minun sisin toivomukseni!
— Se on hyvä, Dianani! — jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun otsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.
Minä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin kauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti huulillaan koskettaa minun otsaani.
— Diana, lapseni! — huudahti hän. — Oi jumalani, mikä sinulle tuli?