— Herra de Monsoreau, eikö niin? — änkytin minä.
— Niin, minkävuoksi ei? — kysyi hän hämmästyneenä.
— Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei milloinkaan!
— Diana rakkahin, — lausui hän nyt, — kuinka minä voisinkaan sinua mihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele yhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa…
— Oi, ei, ei! — huudahdin minä. — Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa päivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!
Minä ratkesin itkemään.
Isäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun itkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen lupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä naimiskaupasta.
Kuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä minä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle eräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra de Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa varrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä itseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.
Kirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä kirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas Henrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.
Ensin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni kieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen taipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta prinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen korkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin pitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin naisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä hänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.