— Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, — keskeytin minä.
— Niin, ja onko neidillä uskallusta?
— Uskallusta! — toistin minä. — Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä sitä saan!
Minä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai pikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.
Minulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa ollut.
Mutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme puolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen sillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme siis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi ollut rautaristikko.
Vaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti paikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen maininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi aikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani surmattiin.
Beaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin salamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän tyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa ja häpeätä vastaan.
Me panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud istahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.
Parikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun valtaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se asema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni kohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat, tai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön hiljaisuutta.