Toinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin tuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan epäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään. Tähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:
"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan tänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän parastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen isältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta, mitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa tämä lappu".
Minä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin sen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä tunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi olla.
Me jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme me akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän laidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.
Noin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä oli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin ateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme voineet muuta kuin päästää tulija sisälle.
Se oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla ollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut tuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut naamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä tunsin hänet äänestä.
Hän jätti minulle kirjeen.
— Kenen puolesta tulette, hyvä herra? — kysyin minä.
— Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, — vastasi tämä, — niin saa neiti sen siitä kyllä nähdä.
— Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä, keneltä se tulee.