Nyt Bussy vuorostaan huokasi.
— Jatkakaa, — pyysi hän, — ja me koetamme sitten arvostella oikein sekä ruhtinasta että kreiviä.
Diana jatkoi:
Tämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä, koska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi minulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua uhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon sitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa. Minun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.
Aloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään, mikä olisi antanut meille jotain toivoa.
Tuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen, ennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman tuskan valtaamina.
Noin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta. Mutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai olivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.
Kun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet, mutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen liikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä olisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme olisi kuulleet hevosen hirnuntaa.
— Ne ovat ystäviämme, — mutisi Gertrud.
— Tai on se sitten prinssi, — sanoin minä.