— Ooh, prinssikö? — vastasi hän. — Hän ei piilottelisi tuolla tapaa.
Tämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän tarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.
Kohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän erosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.
Tämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja venhe liukui äänettömästi padon yli.
Aina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni nähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän vartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain kymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.
Nyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.
Seisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän voinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä erääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan tasalla.
Tällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.
— Ah, suokaa anteeksi! — virkkoi Monsoreaun kreivi. — Minä luulin, että te minua odotitte.
— On totta, että jotain odotin, hyvä herra, — vastasin minä. — Mutta minä en tiennyt, että se olitte te.