Katkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.
— Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?
— Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte saapuvanne tänne isäni nimessä.
— Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä epäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.
Emme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin minä lukea:
'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri. Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.
Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.
Eihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se vastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista kuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan mitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni, ja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.
— Hyvä herra, — sanoin minä, — olen lukenut isäni kirjeen. Hän sanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano minne.
— Minä vien teidät Méridoriin.