Minua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen johtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin puolisona.
Me kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään sieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan, ja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen ohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua hieman rauhoitti.
— Neiti, — virkkoi Gertrud, — te näette nyt, että kreivi pitää loppuun asti lupauksensa.
— Niin näkyy, sen pahempi, — vastasin minä huoaten. — Olisin pikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän olisi vapauttanut minut omista lupauksistani.
Seuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan sain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella, Tournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla puolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.
Nämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut Parisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.
Päivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin istuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.
Gertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus uusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.
— Mene katsomaan, kuka siellä on, — sanoin minä.
— Entä jos se on kreivi? — kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.