— Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.
— Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?
— Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.
— Miksi te sitä tarvitsisitte?
— Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.
— Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?
— Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.
— Hyvä herra, — vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä kovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi lausuttu tiukemmassa äänilajissa, — te tulette takaisin silloinkun teitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle jotain tärkeätä sanottavaa.
— Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni tätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin… ensimäisenä todisteena siitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille kunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.
Näin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.