En ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni katsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut Parisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan, mutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin sitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan ihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi vieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain yksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.
— Voi hyvä jumala! — mutisi Bussy. — Miksei sallimus tai kohtalo jo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?
— Samana iltana, — jatkoi Diana, — kävi Monsoreaun kreivi luonani. En tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta hänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.
— Te kysyitte minulta, — sanoi hän —, oliko messussa käyminen kiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa toimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte sinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut kuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi onnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.
— Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä, kertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi minut todellakin.
— Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän samannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut hänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne ja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan tuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.
— Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? — huudahdin minä.
— Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, — vastasi Monsoreaun herra.
— Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!
— Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä unohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en ole voinut.