Nyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en ollut sitä huomannut.
Tämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä prinssin näkeminen kauhistuttanut.
Olin hetkisen ääneti.
— Mitä aiotte tehdä? — kysyi kreivi.
— Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen laitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?
— Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, — vastasi Monsoreaun kreivi päätään pudistellen. — Anjoun herttua on kauhea vainukoira: menittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes saa teidät viimein käsiinsä.
— Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!
— Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat ovat, en mitään muuta.
— No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen, jonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?
— Sen pahempi, — vastasi kreivi katkerasti, — olen minä mies, jolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se keino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun tarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.