Teidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti olevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä parantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla asuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi lääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.
— Mutta, — sanoin minä hänelle, — lääkärihän ehkä saattaisi ilmaista meidät.
— Olkaa huoletta, — vastasi Gertrud, — minä kyllä osaan olla siinä suhteessa varovainen.
Gertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen täydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.
Hän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli suostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin salonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te makasitte.
Siellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.
— Niin, — virkkoi Bussy, — tuo tapahtui juuri samana hetkenä, jolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni teidän astuvan sisälle.
— Minä tulin sisälle tosiaankin, — sanoi Diana. — Levottomuuteni oli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia kysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän hengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.
— Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena. Ja kuitenkin, — jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen —, oli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut uneksinut.
— Kun välskäri oli teidät sitonut, — jatkoi vuorostaan Diana, — otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita huulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi teille unta ja lieventäisi kuumetta.