Aivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne jälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä äsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli annettava nukkua.
Sitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet takaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että lääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis hävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta. Mutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.
Minä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut olivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin häntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten palasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme, me kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan ihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.
Päästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.
— Ah! — huudahti Bussy. — Kuinka minä voin milloinkaan palkita teille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?
Syntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän kaksi.
— Kello on kaksi, — huudahti Diana hätkähtäen, — ja te yhäkin olette täällä!
— Oi, — rukoili Bussy, — älkää ajako minua pois ennenkuin olette kertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten voisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen olisi tehtävä sisarensa hyväksi.
— Ei mitään nyt enää, sen pahempi, — virkkoi nuori nainen. — Nyt on kaikki myöhäistä.
— Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? — kysyi Bussy.