Ainoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen viereeni pöydälle.
— Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! — huusi Gertrud ja riensi ovelle.
— Mene vaan, — vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud takaisin.
— Neiti, — sanoi hän, — se onkin kreivi.
Piilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin sitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän hämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.
— Onko totta, mitä Gertrud sanoi, — huudahti hän — että luulitte minua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut itsenne?
Tämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta oliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?
— Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra, — vastasin minä. — Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin onhan kaikki taas hyvin.
Nyt oli hetken äänettömyyttä.
— Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, — sanoi kreivi.