— Minä tulen, hyvä neiti.
Sanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä katseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän Tournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida minun asuntoani koko yön.
Jok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi tikarinpisto sydämeeni.
Nuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka meidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena päivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton sanoin kuvailla.
Kun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön ja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti sykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.
Gertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä, missä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.
Äkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut minut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.
— Neiti! — virkkoi hän. — Neljä miestä… minä näen neljä miestä… ne tulevat tännepäin… nyt ne avaavat portin… ne tulevat sisälle…
— Tulkoot, — vastasin minä paikaltani liikahtamatta.
— Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly ja kaksi heidän seuralaistaan.