— Älä kiellä sitä, poikani, — puhui Chicot. — Se on aivan paikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa täytyy turvautua juutalaisiin.
— On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen sana sanotuksi! — huudahti kuningas. — Ollaanpas vaiti, hyvät herrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.
Heti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei lainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia minuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä hyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja heittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.
— Mitä nyt, pakana! — huusi kuningas. — Jos aiot polvistua jossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven kadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko eikä edes kappeli.
Chicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä seuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä kadottamatta:
— Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala… tunnen tämän jälleen ja olen tunteva tämän koko elämäni ajan… tässä on se talo, jossa Chicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin ainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan rukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle, tai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi jotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas odottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden vuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta tulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta, joka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen muilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa kahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin kärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä raippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja tuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden vuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat kumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta ja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin, älköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö verta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä kahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä lyönnillä.
Kaikkien pyhimysten nimeen!
— Amen! — sanoi kuningas.
Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi kummastukseksi — he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet — meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin hevospaareihin.
— Kuuleppas, — sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada vastaus tekemiinsä kysymyksiin, — kuuleppas, mestari Chicot! Mitä merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon maallisen talon edustalla?